Gracen näkökulma:
On kylmä ja tuulinen päivä. Hiukseni olivat sekaisin tuulesta ja tuuli läpäisee hupparini kuin veitsi. Tärisen kylmissäni Brightonin sataman laiturin päässä. Paikka, jonne tulen yleensä rauhoittumaan, vetämään syvään henkeä ja jatkamaan elämää iloisin kasvoin. Tänään kaikki oli toisin, sillä olin yksin. Kaikki mitä olen rakastanut on viety minulta pois, enkä kestä enää tälläista kipua sisälläni. Olen vasta 18-vuotias, itse asiassa täytin pari kuukautta sitten, mutta en näe tulevaisuutta. Kaivan puhelimen esille, sillä alan tuntea oloni epävarmaksi. Yritän katsoa ympärilleni ja saada johtolangan, jonka avulla saisin elämästäni kiinnostavan ja suunnitelmallisen. Kuitenkaan en näe muuta, kuin autoja ja suuria kerrostaloja, jotka ovat osa jo huonossa kunnossa. Takanani oleva talo on kiehtonut minua paljon, se on vanha, mutta silti hyvässä kunnossa. Olen käynyt muutaman kerran sisälläkin, kun rakennuksen talon ulko-ovi on mennyt rikki.
Olen siis rahaton, ja koditon. Olen elänyt jo kaksi vuotta ilman kotia. Töissä käyn ,mutta rahat eivät silti riitä vielä omaan asuntoon. Saan rahoilla maksettua itselleni yhden lämpimän aterian, ja sekin on kaikkein halvinta mitä ruokakaupasta löytää. Peseydyn aina, kun käyn uimahallissa, eli joka päivä, sillä työskentelen siellä. Johtaja ei tiedä millaisissa oloissa elän, mutta ystäväni, joka työskentelee myös uimahallissa on tietoinen ja kylmimpinä öinä hän antaa minun tulla hänen luokseen, vaikka olenkin kieltäytynyt ottamasta apua, sillä en halua vaivata ihmisiä.
Löydän itseni kävelemässä kohti laiturin päätyä, ja lopulta kohmeiset käteni kohtaa laiturin aidan, johon yleensä vain nojailen, mutta tällä kertaa menen sen yli. Vedän syvään henkeä, ja yritän saada käsiini tarpeeksi voimaa, jotta saisin itseni nostettua aidan yli. Pääsin aidan yli ja olin nyt erittäin ohkaisella lankun päällä istumassa, miettien asioita. Mitä olisin voinut tehdä toisin? Kysymys, joka tulee aina vastaan, mutta ei koskaan aukaise mieltä kokonaan.
Olisinko voinut pelastaa vanhempani? He olivat siis kuolleet auto-onnettomuudessa, mutta en koskaan oppinut tuntemaan heitä, en koskaan tavannut siten, että muistaisin. Olin niin pieni, että jouduin heti sisareni huostaan, joka on minua 18 vuotta vanhempi. Olin hänen huostassaan 16 vuotta, mutta siskoni kuoli kaksi vuotta sitten keuhkosyöpää, hän tupakoi ja käytti suuren osan omaisuudestaan tupakkaan. Perintöä en saanut, sillä äidin ja isän perintö meni kaikki siskolleni, joka käytti ne päihteisiin ja tupakkaan.
Rakastin siskoani, mutta hän ei koskaan näyttänyt minulle vastakaikua, en ollut edes paikalla silloin viimeisen kerran, joilloin hän olisi tarvinnut minua. Olimme riidelleet sinä päivänä, hänen syöpänsä oli levinnyt ja hän ei ollut saanut henkeä. Olin itse sillä hetkellä poissa, tässä samassa kohdassa, kun nyt, mutta aidan toisella puolen. Lopulta siskoltani oli happi loppunut ja hän oli menettänyt tajuntansa. Kun saavuin kotiin muutaman tunnin kävelyn jälkeen, löysin hänet maasta.
Vein hänet sairaalaan, ja saimme apua. Häntä elvytettiin, mutta tunnin kuluttua elvytys lopetettiin ja hän oli virallisesti kuollut. Olen ollut kaksi vuotta ilman siskoani, ja kaipaan häntä joka päivä, hänen tupakan hajuista hengitystään, kun hän huusi minulle. Alkoholin tuoksuista asuntoa, jonka menetin, sillä vuokraa siskoni ei ollut maksanut. Tunnen olevani syy, miksi siskoni ei ole enää elossa, sillä jos olisin ollut kotona sinä päivänä, hän olisi saanut nopeammin apua, ja olisi ehkä vielä elämässäni. Vedin syvään henkeä ja päästin toisen käteni vapaaksi, mutta heti sen tehtyäni kuulin äänen: "Älä tee sitä!"
